joitakin päiviä myöhemmin

Kaikki meni perseelleen niin kuin aina. Mikään ei toimi, eikä tule toimimaan, ainakaan lähitulevaisuudessa. Kävin tänään tutustumassa itsenäistyvien asuntoon ja se oli pelottavaa. Siellä oli ihmisiä. PALJON ihmisiä. Kaikki katsoivat minua niin kuin lehmä uutta porttia.

Sinne mun olisi tarkoitus muuttaa sitten kun täytän 18. Mutta mietin yhä sitä Vammalaan muuttoa. Se voisi olla ihan virkistävää, kun ei olisi näitä samoja pieniä ympyröitä, mitkä täällä päin ovat. Pieniä ympyröitä karkuun. Karkuun omaa itseään. Ehkä en koskaan pääse tästä paskasta.

Rakastuin silmiisi

Rakastuin silmiisi, vaikka paholaiselta vaikutit. Sanoit: pysy kaukana, mutta en totellut. Olin sinun kokonaan. Ja samalla tiesin särkeväni sydämen jos toisenkin. Kuitenkin kaikki oli kuin unelmaa. Kuin unta, joka ei loppuisi koskaan.

You are so hypnotizing

Kaikki tuntuu olevan jotenkin nurinkurin. Mikään ei oikeastaan ole kohdillaan. Tai sitten minusta taas vain tuntuu siltä. Olen nyt siis Hämeenlinnassa. Nuorisopsykiatrian osastolla. Täällä ei juurikaan ole mitään tekemistä. Olen vain nukkunut ja ollut iPodilla netissä. Terosta ei ole kuulunut mitään. Se on varmaan karannut vuodeosastolta. En tiedä. Yritin soittaa sille, mutta se ei vastannut. Eli joko se on tupakalla tai se on karannut.

kuule mun toive mä haluan pois, eikö aikani jo täynnä ois.

Nyt on tilattu ambulanssi ja mennään niemeen. Että sinne sitten. Ja sieltä luultavasti Lahteen. Toivon, että nyt jonnekkin, ihan mihin vaan, kunhan vaan pois. Elämä ei kanna kauhean pitkälle. Se ei kanna ollenkaan, siltä se tuntuu.

Terokin on ilmeisesti niemessä, en ole varma kun soitin sinne, niin ne ei tiennyt yhtään mitään. Tai ainakaan se nainen ei tiennyt. Soittelen sinne uudestaan tänään. Jos siis saan pitää puhelinta yms. Kaikki tuntuu vaan kaatuvan päälle. Tekisi mieli itkeä, mutta kyyneleitä ei tule. Se on rasittavaa, itku auttaisi edes vähän.

En ymmärrä mikä elämässä on niin vaikeaa. Se vain on niin ylivoimaisen vaikeata aina välillä. Kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän sitä. Ei kukaan koe maailmaa niin kuin mä koen. Enkä mä koe maailmaa niin kuin joku muu sen kokisi. Mun elämä on mun elämä. Ja mä näen sen omalla tavallani. Mikään ei oikein tunnu miltään. Ei elämisen arvoiselta todellakaan. Ei niin yhtään miltään. Se vaan on niin vaikeaa.

terveisin tuntematon potilas.

potilaita me kaikki

Mä pyydän kuulkaa mun toive: mä haluan pois.

se joksi muutuin

Voi kuinka mä kaipaankaan mennyttä. Sitä aikaa jolloin olin vielä minä. Enkä joku muu joka halusin niin kovasti olla silloin. Aika on muuttanut mua paljon. Kokemukset on opettanu ja tuska kiristänyt kaulaa. Tarvisin hoitoa. Äite ei usko sitä. Se vaan sanoo että lopeta näytteleminen. Ei se ymmärrä yhtään mitään. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Tai noh, ehkä joku, mut niin. Kirjoitan vain randomia ajatuksen virtaa. Pelkkää paskaa siis. Kun on niin ahdistunut, että hyvä jos henkeä saa. Keuhkoihin sattuu, kädet tärisee eikä jalat oikeen kanna syömättömyyden takia.

Sain alas yhden jogurtin. Se on alku. Mutta muuta ei ole tänään sitten mennytkään alas.

Lääkärin pitäisi kohta tulla katsomaan mua. Nähdään sitten mihin minut siirretään, jos siirretään minnekään. Onko se Vammala vai onko se Hämeenlinna vai jokin muu paikka. En tiedä. Masennus vaan iskee kovilla päälle eikä hellitä otettaan yhtään. Se vain jatkaa kuristamistaan enemmän ja enemmän.

Masennuksesta yleensä parannutaan. YLEENSÄ. Niinpä.

terveisin tuntematon potilas

Mitään ei ole. Tuntuu siltä ettei mitään tulisikaan. Että kaikki vain katoaisi. Kaikki katoaisi taivaan tuuliin. Tero yritti hypätä junan alle. Poliisit sai sen kiinni. Se on nyt ensiavussa. Maijulla on ihanaa, olen iloinen hänen puolestaan, mutta myös kateellinen hänelle. Maijulla menee niin hyvin. Mulla taas ei mene. Selkä on paskana ja kaikki muukin on ihan päin vittua.

Vaikka kuulin että Tero on kunnossa, masennus sattuu. Niin kuin Siperia kirjoitti blogissaan www.valolammikoissa.blogspot.com: "Mulle kipu on tuskaa, pelko on kauhua, ilo on euforiaa." Näin on mullakin. Tunnen monet tunteet kymmenen kertaa vahvempina kuin tavalliset ihmiset. Tai siis ns. tavalliset ihmiset.

Kirjoitin meilin blogin kirjoittajalle ja toivon että hän vastaa.

here without you

Olen täällä. Lasisessa kuutiossa. En pysty koskettamaan ketään, eikä kukaan pysty koskettamaan minua. Ei ojentamaan auttavaa kättään. Tuntuu kuin kaikki olisi turhaa. Tuntuu kuin elämässä ei olisi enää mitään minulle. Nyt toi taas uuden pillerin, sen patjan alle piilotin.

Kaikki kaatuu päälle. Sukulaiset painostaa kirjoittamaan - parantumaan. En vain pysty, se vaatii liikaa voimia. Kellokin raksuttaa kuin viimeistä päivää, sillä en saa ajasta kiinni. Se kulkee vain eteenpäin kysymättä minulta lupaa. Se kulkee kulkemistaan ja minä seison tienristeyksessä paikallani. En liiiku mihinkään sillä minun jalkani on liimattu mustaan asfalttiin kiinni.

Tienristeyksessä olisi kaksi vaihtoehtoa. PARANEMINEN ja KUOLEMA. Molemmat liian kaukana minusta. Kumpikaan ei houkuttele. Kumpaankaan en saa otetta. Enkä sen puoleen haluakaan. Kukaan tuskin tajuaa kuinka vakavaa tämä on, kuinka mikään ei tunnu miltään. Saatan hymyillä, nauraa ja iloita, mutta se on vain väliaikaista, sillä kipu palaa aina takaisin. Se pysyy ja ailahtelee sisälläni.

sain eilen soiton hoitokodista

Olen laihtunut viime aikoina kuusi kiloa. Ei tee mieli ruokaa. Ei tee mieli mitään. Ei tee mieli ollenkaan yhtään mitään. Hear me saying, i don't want to be here. Tämä on kai jonkin sortin alku. Ensimmäinen teksti on aina vaikein kirjoittaa. En oikein tiedä mitä sanoa, kertoa - kirjoittaa. Ehkä kirjoitan sitä miltä minusta tuntuu.

Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle ja että taivas putoaisi niskaani. Vaikkei se välttämättä ole niin. Siltä minusta kuitenkin tuntuu. Minulla on diagnosoitu vakava masennus psykoottisin oirein, ja minulla on selkävamma, koska putosin parvekkeelta. Joudun käyttämään pissakatetreja. Joudun ottamaan ulostuslääkettä, että paska kulkisi. En enää juurikaan näe mitään elettävää tässä elämässä.

Ja vielä se kun lastensuojelu on sotkeutunut asioihini... He rajoittavat kaikkea. En saa elää tai mennä miten haluan, ja täysi-ikäisyyteen on enää kaksi kuukautta (vajaa itseasiassa). Minut heitettiin pihalle kodistani viime vuoden marraskuussa, juuri ennen kolmatta hoitojaksoani Vammalan Purressa. Sen jälkeen menin lastenkotiin, josta karkailin jatkuvasti. Nyt olen Nokian terveyskeskuksessa. Kaikki on päin mäntyä. Mikään ei toimi tai tule toimimaan. Minulla ei ole tulevaisuutta. Tai on, onhan jokaisella, mutta siltä se tuntuu.

Plus sitten vielä se etten jaksa enää. En vain jaksa. Kuule mun toive, mä haluan pois.