Kaikki kaatuu päälle. Sukulaiset painostaa kirjoittamaan - parantumaan. En vain pysty, se vaatii liikaa voimia. Kellokin raksuttaa kuin viimeistä päivää, sillä en saa ajasta kiinni. Se kulkee vain eteenpäin kysymättä minulta lupaa. Se kulkee kulkemistaan ja minä seison tienristeyksessä paikallani. En liiiku mihinkään sillä minun jalkani on liimattu mustaan asfalttiin kiinni.
Tienristeyksessä olisi kaksi vaihtoehtoa. PARANEMINEN ja KUOLEMA. Molemmat liian kaukana minusta. Kumpikaan ei houkuttele. Kumpaankaan en saa otetta. Enkä sen puoleen haluakaan. Kukaan tuskin tajuaa kuinka vakavaa tämä on, kuinka mikään ei tunnu miltään. Saatan hymyillä, nauraa ja iloita, mutta se on vain väliaikaista, sillä kipu palaa aina takaisin. Se pysyy ja ailahtelee sisälläni.
Psst... tärkeämpää kuin sukulaisten odotusten lunastaminen on tietty pyrkiä pitämään itsestää huolta tässä tilanteessa. Pidäthän sinä hyvää huolta ystävistäsikin ja he toivottavasti sinusta. Sitten aina kun jaksaa, voi ottaa askelia ylämäkeen, jonka toisella puolella ei olekkaan alamäkeä.
VastaaPoistaTyperä lause, mutta KYLLÄ SE SIITÄ. Olet selvinyt niin paljosta. Yritä jatkaa. Olet rakas.